On myöhäinen yö, enkä varmaan jaksa kirjoittaa pahemmin. Kerron vain, että aion kirjoittaa asioista ja tuntemuksista, joista en voi puhua kenellekkään. Osittain siksi, että olen niin pirun arka ja osittain siksi, ettei minulla niin hyviä ystäviä ole.

Olen ollut aina, tai ainakin murrosiästä, alakuloon taipuvainen. Murrosiässä harkitsin itsemurhaa, mutta tulin siihen tulokseen ettei mulla riitä rohkeus lopulliseen ratkaisuun. Nyt vanhempana on kyllä ollut hyviäkin päiviä sen verran, että elän ihan mielelläni.

Nuorena olin läheisriippuvainen, mutta nyt enemmän erakoitumiseen taipuva. Yritän etsiä itselleni jonkinlaista yhteisöä, jotta olisi edes jotain. Kavereita kyllä on ja tiedän heidän pitävän minusta ja heidän kanssaan on kiva käydä ulkona jos jaksaa lähteä. Ei vain ole sellaisia, joiden kanssa voisin puhua kaikesta hölmöstä mitä päässäni liikkuu.

Vaikka pyrin pitämään itselläni ihmiskontakteja viehättää toisaalta erakoituminenkin. Ja olla olemassa pelkästään virtuaalimaailmassa. Jotenkin ymmärrän niitä, jotka löydetään kuukausien jälkeen kuolleena asunnostaan. Osalla traaginen kohtalo, tilanne johon on tahtomattaan ajautunut, osalla itse valittu. Itse vallinneita ymmärrän, tahtomattaan joutuneita suren.

Tulipa kirjoitettua diibadaabaa. Saako tuostakaan mitään irti. Hah.

Olen muuten naimisissa. Ja ajatellut olinko koskaan yksinäisenä niin yksin kuin nyt yhdessä.

Lisäys: Kävin hakemassa pohjan Bluelta. Ruususta en niin välitä, mutta tuo juliste on aina viehättänyt.