Mitä pahaa mä olen tehnyt, että mies jonka kanssa mä haluaisin olla, on borreliootikko. Eikä ne tyypit jotka päättää sairauseläkkeistä usko sitä. Lääkäri kertoi, että otetaan borretesti ja kolesteroli. Kolesteroli on ok, sen tiedän ja borre taas tulee näyttämään negatiivista. Sille on tehty saksalainen borretesti ja se oli positiivinen. Suomessa se on negatiivinen, sillä ne testaa suomalaisen kannan mukaan. Paskiaiset. Ne ei tajua. Ja kuitenkin mun mies on työkyvytön.

 En tiedä kuinka kauan jaksan. Mun pitäis olla perheen elättäjä. Mä opettelen uutta ammattia. Mutta mä oon vanha ämmä. Emmä saa töitä. Ne haluaa nuoria joilla on huikee kokemus. Emmä jaksa. Tää menee perseelleen.

Rakas mieheni kertoo vaivoistaan; hyvistä päivistä ja pahoista päivistä. Minulla on ollut paha viikko. Olisin kertonut kuinka olkaani on särkenyt koko viikon. Liikkuvuus olkapäässäni on hyvä, vain särky vaivaa. Olisin kertonut kuinka inhottavaa on kun ei pysty säryn aikana kirjoittaamaan eikä kutomaan. Tänään niska oli kovin jumissa. Mies kiltisti hieroi ja hiukan helpotti. Aloitin kertomaan särystäni viikon aikana ja OLISIN kertonut kuinka tämän iltainen huono fiilis hiukan helpotti. Hän ei edes kuullut. Tämä siis sen jälkeen kun hän oli kertonut omastaan. No, big deal. Mitä vitun väliä mun fiiliksillä olis ollutkaan.

Mulla on periaatteessa ihan ok mies. Mutta olenko outo, kun toivoisin hänen joskus kuuntelevan mun juttujani? Vai pitäisikö mun pitää mölyt mahassa ja vain kuunnella hänen?

No kai totta helvetissä.

Edit:

Ehkä joskus pitäisi kirjoittaa "selvin päin". Samat jutut ovat silloinkin olemassa. Rima lähteä kirjoittamaan on kai vaan matalampi silloin, kun on ottanut pari. Hmph.

Lisäsin muuten oikein kategoriankin. Turhaa se kyllä on, sillä kirjoitan tätä silloin kun angsti on pahana. Vaikka en ole kirjoittanutkaan tänne aikoihin, se ei tarkoita sitä, että elämäni olisi ollut kuin silkkiä vaan. En vain ole kirjoittanut.

Minä vaan vähän pitkästyn. Koko ilta musiikkia joka ei ole mun "genree" ja yritystä saada toinen innostumaan siitä omasta jutusta. Miehellä jotain seitkytluvun juttuja ja nuoremmalla ambienttia. Nyt tosin näyttää vähän siltä, että nuorempi yrittää tarjota omistaan jotain mikä saattaa kiinnostaa miestäkin. Nyt niillä on uusi yhteinen kiinnostuksen kohde; kuvankäsittely. Tuolla ne nyt pöytäkoneella rustailee. Mut mikään ei oo mun juttu.

Tää on ihan turhaa jorinaa. Täähän on paljon kivempi kuin aiemmin. Kehitystä on tapahtunut. Mua vaan ottaa päähän kun en voi kattoo telkkaria. Mikä on ihan ala-arvoinen lauantai-illan vietto tapa. Kattoo telkkaria ja juoda. Hmph.

Mä nyt vaan tykkään kuunnella musiikkini kuulokkeista yksin ilman keskeytyksiä. Nyt ei tahdo kuulla mitä puhutaan musiikin yli.

Äh, en mä jaksa enää kirjottaa.

Yks ilta puolessa vuodessa. Älä valita!

Lisäys myöhemmin.

No joo vittu. Soitti yhtä bändiä ja mä sanoin pitäväni siitä. Ja sit se sano että joo tää on tällasta helppoo. Mua aina ottaa päähän, kun sanotaan että tää on helppoo musaa. Tulee aina sellanen olo, että mä olen niin tyhmä etten mä tajuu kun jotain helppoo. Että pitää olla "vaikeeta" ja sitten olis "hyväksyttävä" musiikkimaku. Vittu mä en edes tajuu mikä on helppoo ja mikä "vaikeeta". Mä vaan tykkään jos tykkään.

Muistelenpa mieheni ja mun alkuajoilta kun se soitti Zappaa ja kehui että tää on niin vaikeeta, että te ette VOI tajuta tätä.

Nyt se on jo nukkumassa. Se oli vähän aikaa illalla "mun kanssa" ja meni sitten koneelle kuuntelemaan musiikkia ja rämpyttämään kitaraa. Varmaan sitä vituttais jos se lukis ton; rämpyttää. Mä vihaan kuunnella sen soittoo!

Niinkuin mä olen odottanut yhteistä viikonloppua. Viikolla mä olen illalla väsynyt, joten okei, mies on koneella. Viikonloppuna mä odotan, että se jaksais vähän olla mun kanssa, mut ei.

Kun se oli terveempi me käytiin arboreettumeissa ja yleensä ajeltiin jonnekkin katsomaan jotain. Nyt kun sitä ei enää ole, ei ole mitään. Meillä ei oikeastaan ole mitään yhteistä. Mä vaan tykkäisin siitä ja haluaisin, että meillä olis enemmän yhteistä. Ei ole mitään.

Ja mulla on kiltin tytön syndrooma. Hah. Paska juttu. Mut sotketaan aina alimmaks. Ja mä annan sen tapahtua. Että kaikki olis hyvin. Mutta ei oo.

Enkä ole päiväihminen. Yöllä on helpompi.

No. Joka tapauksessa olin tänään hetken onnellinen. Johtui ehkä siitä, että mies oli läsnä. Yleensä saa tuijotella sen selkää kun se pelaa jotain strategiapeliä koneellaan. Miehillä on ymmärtääkseni tarve "mennä luolaansa". Joku oma juttu. Jotain tuunausta tai korjailua kellarissa tai autotallissa. Mieskin tekee niin, mutta useimmin joutuu katselemaan sitä koneella. Tietokoneleski.

Jos ollaan molemmat kotona, niin se on varmaan 4-5 h pelissä kuulokkeet korvilla. Pari tuntia muuta selailua. Joo eihän tossa koko päivä mene, loput on koirien ulkoiluttamista ja päiväunia (2h). Tekee se kyllä ruokaa. Kiva juttu. Mä tekisin varmaan sen mielestä väärin kun se on ammattilainen tolla alalla.

Ja mä en vittu osaa mitään. Paitsi jotain tavallista niinkun perunakeiton ja lihapullat.

Aijai. Joku katkeruus yrittää tunkea ilmoille.

Mulla on joku yliherkkyys miehen arvostelulle. Kenen tahansa muun kommentti otetaan asiallisesti, mutta kun mies sanoo niin loukkaannutaan.

Mies odottaa työkyvyttömyyseläkkeelle pääsyä. Mä en ymmärrä miksei se pääse. Aina evätään. Ne ei virastoissa tiedä mitään. Sille on tehty työkykykartoitus ja siinä todettiin, ettei töihin pysty. Miehellä on borrelioosi. Se voi tehdä jotain pari tuntia ja sitten se on ihan poikki. Ja tehdessä saattaa unohtaa jotain.

Muistissa ei pysy mikään. Luulen, että miehillä yleensäkin on huono muisti, mutta tämän sairauden aikana olen huomannut, että unohtaa vielä helpommin. Joskus se seisoo ja ihmettelee mitä piti tehdä. Ja vaikka se itse ei usko, niin mun mielestä se hermostuu, tai siis menettää malttinsa helpommin kuin ennen.

Vetää joskus katkeraks miks meille kävi näin. Enää ei lähdetä puolentoista tunnin ajomatkaa kauemmaks. Iltapäivällä ei tehdä mitään kunnei jaksa.

Mä tiedän, ettei se teeskentele. Se on totta. Se väsyy. Ja kuitenkin mä joskus ajattelen että pinnistä helvetti. Yritä edes. Ja tiedän koko ajan ettei se käy niin. Ei olekkaan ketään joka on vahva ja pitää huolta.

Olen ollut aina, tai ainakin murrosiästä, alakuloon taipuvainen. Murrosiässä harkitsin itsemurhaa, mutta tulin siihen tulokseen ettei mulla riitä rohkeus lopulliseen ratkaisuun. Nyt vanhempana on kyllä ollut hyviäkin päiviä sen verran, että elän ihan mielelläni.

Nuorena olin läheisriippuvainen, mutta nyt enemmän erakoitumiseen taipuva. Yritän etsiä itselleni jonkinlaista yhteisöä, jotta olisi edes jotain. Kavereita kyllä on ja tiedän heidän pitävän minusta ja heidän kanssaan on kiva käydä ulkona jos jaksaa lähteä. Ei vain ole sellaisia, joiden kanssa voisin puhua kaikesta hölmöstä mitä päässäni liikkuu.

Vaikka pyrin pitämään itselläni ihmiskontakteja viehättää toisaalta erakoituminenkin. Ja olla olemassa pelkästään virtuaalimaailmassa. Jotenkin ymmärrän niitä, jotka löydetään kuukausien jälkeen kuolleena asunnostaan. Osalla traaginen kohtalo, tilanne johon on tahtomattaan ajautunut, osalla itse valittu. Itse vallinneita ymmärrän, tahtomattaan joutuneita suren.

Tulipa kirjoitettua diibadaabaa. Saako tuostakaan mitään irti. Hah.

Olen muuten naimisissa. Ja ajatellut olinko koskaan yksinäisenä niin yksin kuin nyt yhdessä.

Lisäys: Kävin hakemassa pohjan Bluelta. Ruususta en niin välitä, mutta tuo juliste on aina viehättänyt.